Japanilainen puupiirros on yksi taidehistorian tunnistettavimmista kuvakielistä: tasaiset väripinnat, tarkka ääriviiva ja rohkeasti rajattu sommitelma. Ukiyo-e eli "kelluvan maailman kuvat" syntyi Edo-kauden Japanissa kaupunkilaisten viihteeksi, ja myöhemmin se muutti myös eurooppalaisen taiteen suunnan. Talvi on hyvä hetki tutustua siihen, sillä lumi on yksi lajin kauneimmista aiheista.
Mitä ukiyo-e tarkoittaa ja mistä se tuli
Edo-kausi kesti vuodesta 1603 vuoteen 1868. Tuona aikana Edon, nykyisen Tokion, kasvava kaupunkilaisväestö halusi kuvia omasta elämästään: kabukinäyttelijöistä, kurtisaaneista, muodista ja huvitteluista. Puupiirros oli tähän täydellinen väline, koska samasta laattasarjasta voitiin painaa satoja edullisia vedoksia.
Aluksi kuvat olivat mustavalkoisia tai käsin väritettyjä. 1760-luvulla kehitettiin monivärinen painotapa, nishiki-e eli "brokadikuvat", jonka teki tunnetuksi taiteilija Suzuki Harunobu. Jokaiselle värille kaiverrettiin oma laattansa, ja kohdistusmerkkien avulla värit osuivat paperilla täsmälleen oikeaan kohtaan.
Neljän ammattilaisen yhteistyö
Toisin kuin länsimaisessa taidegrafiikassa, jossa taiteilija usein tekee kaiken itse, ukiyo-e oli tiimityötä. Yhden vedoksen takana oli neljä osaajaa:
- Kustantaja päätti aiheen, rahoitti työn ja vastasi laadusta. Hän toimi usein myös kirjakauppiaana.
- Suunnittelija eli taiteilija piirsi kuvan ohuelle paperille. Hänen nimensä on se, jonka museoiden seinillä näemme: Hokusai, Hiroshige, Utamaro.
- Kaivertaja liimasi piirroksen kirsikkapuulaattaan ja kaiversi sen. Alkuperäinen piirros tuhoutui yleensä kaiverrettaessa.
- Vedostaja sivelsi värit laatoille ja painoi kuvan käsin kostutetulle paperille, väri kerrallaan.
Tekniikka on sama kohopaino, josta puupiirros ja linoleikkaus tunnetaan nykyäänkin. Jos menetelmien erot kiinnostavat, oppaamme taidegrafiikan tekniikoista ja vedosten merkinnöistä avaa ne tarkemmin.
Kaunottaret, näyttelijät ja maisemat
Ukiyo-e jakautuu muutamaan pääaiheeseen. Bijin-ga eli kaunotarkuvat esittivät naisia, usein kurtisaaneja tai geishoja, mutta myös tavallisia kaupunkilaisnaisia arkisissa puuhissa. Kitagawa Utamaro oli lajin mestari, ja hänen sarjansa naisten päivittäisistä tavoista on vuodelta 1790.
Kaunotarkuvissa kannattaa katsoa tarkkaan suuta ja kulmakarvoja. Edo-kaudella tavallinen nainen mustasi hampaansa ja ajeli kulmakarvansa naimisiin mennessään, joten kuvan katsoja näki heti, oliko nainen naimisissa. Tapa tunnettiin nimellä ohaguro, ja sen hiipuminen alkoi vasta, kun keisari ja keisarinna luopuivat siitä maaliskuussa 1873. Kirjoitimme aiemmin tarkemmin siitä, miksi mustat hampaat olivat aikanaan kauneusihanne ja miltä tapa näytti taiteessa.
Toinen suuri ryhmä olivat kabukinäyttelijöiden muotokuvat, jotka toimivat vähän kuin nykyiset julisteet. 1800-luvulla esiin nousivat maisemat, ja juuri ne tekivät lajin maailmankuuluksi.
Hokusai, Hiroshige ja lumen kuvaaminen
Katsushika Hokusain Suuri aalto Kanagawan edustalla on luultavasti maailman tunnetuin japanilainen kuva. Se kuuluu sarjaan 36 näkymää Fuji-vuorelle, joka julkaistiin noin vuosina 1830 ja 1832. Pieni Fuji vaahtopäiden takana on hyvä esimerkki siitä, miten ukiyo-e leikkii mittakaavalla.
Utagawa Hiroshige puolestaan oli sään ja vuorokaudenaikojen kuvaaja. Sarjassa Tōkaidōn 53 asemaa (noin 1833 ja 1834) on yksi lajin kauneimmista talvikuvista, Iltalumi Kanbarassa. Kuvassa lumi peittää kylän katot ja rinteet, ja tumma, pehmeästi liukuva taivas saa valkoisen pinnan hehkumaan. Ääntä ei kuulu, mutta hiljaisuuden melkein tuntee.
Kun katsot japanilaista lumikuvaa, kiinnitä huomiota kolmeen asiaan:
- Taivaan liukuväri. Vedostaja pyyhki laattaa kostealla liinalla niin, että sävy ohenee vähitellen. Tekniikka on nimeltään bokashi.
- Valkoiset pinnat. Suurissa vaaleissa alueissa paperin laatu ja kunto näkyvät heti, joten tahrat ja kellastuminen erottuvat lumikuvissa helpommin kuin muissa.
- Pienet ihmishahmot. Kumarassa kulkevat matkalaiset sateenvarjoineen kertovat kylmyydestä enemmän kuin mikään muu yksityiskohta.
Lapin talvea katsonut tunnistaa saman tunnelman: kun valoa on vähän, maisema pelkistyy muutamaksi sävyksi ja ääriviivaksi.
Miten puupiirrokset muuttivat eurooppalaista taidetta
Kun Japani avautui 1800-luvun puolivälissä, puupiirroksia alkoi virrata Eurooppaan. Taiteilijat ihastuivat niiden rajauksiin, tasaisiin pintoihin ja arkisiin aiheisiin. Ilmiötä kutsutaan japonismiksi. Vincent van Gogh maalasi lokakuussa ja marraskuussa 1887 öljyväriversion Hiroshigen vedoksesta Äkillinen sadekuuro Shin-Ōhashin sillalla sarjasta 100 kuuluisaa näkymää Edosta (1857). Maalaus on nykyään Van Gogh -museossa Amsterdamissa.
Suomeen japanilaiset puupiirrokset tulivat yleisön nähtäville ensimmäisen kerran vuonna 1897 Hagelstamin taidegalleriassa Helsingissä järjestetyssä myyntinäyttelyssä. Myös Akseli Gallen-Kallela ammensi niistä vaikutteita. Kansallisgallerian kokoelmissa on lähes tuhat japanilaista puupiirrosta, mutta ne ovat valolle herkkiä, joten niitä nähdään vain harvoin. Viimeksi laaja valikoima, noin 140 vedosta, oli esillä Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyssä tammikuuhun 2023 asti. Seuraa museoiden ohjelmistoa, jos haluat nähdä vedoksia omin silmin.
Näin katsot puupiirrosta näyttelyssä
Ukiyo-e-vedokset ovat pieniä, ja ne on alun perin tehty katsottaviksi kädessä, ei salin toiselta puolelta. Mene siis lähelle. Katso ensin koko sommitelma kerran läpi ja kysy, mihin katse ensimmäiseksi osuu. Usein se on jokin rajattu, lähes kuvan reunan ulkopuolelle jäävä esine, kuten sillan kaide, puunrunko tai sateenvarjo, joka jakaa kuvan kahtia ja luo syvyyttä.
Siirry sitten yksityiskohtiin. Kampausten hiussuortuvat, kankaiden kuviot ja veden kiharat ovat kaivertajan taidonnäytteitä, ja niistä näkee, kuinka tarkkaa työtä yksi laatta vaati. Lopuksi lue kuvan reunassa olevat merkinnät: kartusseissa on usein sarjan ja kuvan nimi, ja taiteilijan signeeraus sekä kustantajan merkki löytyvät tavallisesti kuva-alan reunasta. Museon seinätekstistä saat käännökset, joten niitä kannattaa verrata siihen, mitä itse huomasit.
Aito vedos vai jäljennös
Japanilaisia puupiirroksia myydään antiikkiliikkeissä, huutokaupoissa ja verkossa, ja valtaosa edullisista kappaleista on myöhempiä uusintapainoksia tai painokoneella tehtyjä jäljennöksiä. Se ei tee niistä huonoja seinälle, mutta hinnan pitää vastata sitä, mitä ostat. Näillä vihjeillä pääset alkuun:
| Mitä katsoa | Viittaa vanhaan vedokseen | Viittaa jäljennökseen |
|---|---|---|
| Paperi | Pehmeä, kuituinen mulperipaperi (kozo), joka imee värin | Kova, sileä tai karhea moderni paperi |
| Viiva | Terävä ääriviiva varhaisessa vedoksessa | Epätasainen tai suttuinen viiva, kun laattaa on kopioitu |
| Värit | Aikakaudelle tyypilliset sävyt, usein haalistuneet | Liian kirkkaat tai oudot sävyt |
| Koko | Perinteinen arkkikoko, esimerkiksi ōban noin 39 x 26 cm | Koko, joka ei vastaa mitään perinteistä formaattia |
| Pinta suurennuslasilla | Väri on imeytynyt paperiin | Säännöllinen rasteripistekuvio, joka paljastaa painokoneen |
Muista, että pehmeäkään paperi ei yksin todista aitoutta, sillä jo Meiji-kaudella tehtiin hyvin taitavia uusintapainoksia. Arvokkaammissa hankinnoissa kannattaa pyytää asiantuntijan arvio.
Jos vedos päätyy kotiin, ripusta se suoralta auringolta suojaan ja kehystä UV-suojalasin taakse, sillä samat kasvivärit, jotka museot säilyttävät pimeässä, haalistuvat olohuoneen ikkunan vieressä nopeasti. Uusintapainos on myös hyvä joululahja taiteen ystävälle. Ennen ostopäätöstä kannattaa lukea vinkkimme siitä, miten valitset taideteoksen kotiin, ja miettiä, mihin seinään kuva todella sopii. Aloita vaikka etsimällä verkosta Hiroshigen Kanbaran lumikuva ja katsomalla, löydätkö siitä bokashin, lumen valkoiset pinnat ja kumarassa kulkevat matkalaiset.



